Lainsäädäntö uusiutuvien energiamuotojen jarruna
Nykyinen Energiaviraston valvontamalli ja Suomen lainsäädäntö eivät kannusta uusiutuvien energiamuotojen kehitystyöhön. Ja sitä kehitystyötä todella tarvitaan. Tuulivoimaa on Suomessa rakennettu viimeisen kymmenen vuoden aikana runsaasti, mutta se ei pelkästään riitä hiilineutraaliustavoitteen täyttymiseen.
Tuulivoimaa on rakennettu runsaasti, mutta se ei pelkästään riitä hiilineutraaliustavoitteen täyttymiseen.
Tuulivoimaan ja aurinkoenergiaan liittyvän teknologian kehitys on tosin ollut huikeaa. Jos minulta olisi kymmenen vuotta sitten kysytty, voiko Suomi olla hiilineutraali vuonna 2035, olisi vastaukseni ollut ei. Tämän näkemyksen olen ilokseni saanut päivittää. Molemmissa energiamuodoissa on paljon hyödyntämätöntä potentiaalia, minkä vuoksi uskon hiilineutraaliustavoitteen olevan enemmän kuin mahdollinen – se on täysin toteutettavissa.
Energiaevoluution esteet raivattava
Hiilineutraaliustavoitteen toteutuminen ei ole enää teknologiasta kiinni. Se vaatii entistä tiiviimpää yhteistyötä eri toimijoiden, kuten sähköntuottajien sekä kanta- ja jakeluverkkoyhtiöiden välillä. Lisäksi tarvitaan poliittisen päätöksenteon ja Energiaviraston yleissuunnitelma ja visio siitä, miten tarvittava tuulivoimatuotanto toteutetaan ja miten sen valtava energiamäärä saadaan hallitusti käyttöönotettua ja tuotua osaksi energiajärjestelmäämme.
Eri toimijoiden itsenäisessä hankekehityksessä piilee riski sortua osaoptimointiin.
Eri toimijoiden itsenäisessä hankekehityksessä piilee iso riski, koska silloin sorrutaan osaoptimointiin ja kokonaisuus jää vajaaksi. Esimerkiksi meillä Carunalla on 110 kilowoltin suurjännitteistä jakelujohtoa yli kaksi tuhatta kilometriä. Tilanne on sama muillakin jakeluverkkoyhtiöillä, eli mikä on kokonaisuuden kannalta optimaalinen ratkaisu ja 110 kilowoltin rooli sekä kantaverkon 400 kilowoltin rooli tulevaisuudessa eri alueilla, kun tuulivoimaa tuodaan kasvavassa määrin järjestelmään sisään? Tähän tarvitaan yhtenäinen ja kaikki osapuolet huomioiva linjaus, jotta päästään yhteiskunnan kannalta kestävään ratkaisuun.
Lainsäädännön tuettava kehitystyötä
Tuulivoima ja aurinkoenergia ovat ottaneet valtavia teknologisia harppauksia, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että niiden molempien tuotanto on edelleen sääsidonnaista. Se tarkoittaa sitä, että meidän on varmistettava riittävät jousto- sekä resurssikapasiteetit hetkiin, jolloin tuotanto on vähäistä.
Käytännössä se tarkoittaa joustoa teollisuuden käyttämän sähkön kuormituksessa: siirretään niitä toimintoja, jotka eivät ole aivan kriittisiä, hetkiin jolloin yhteiskunnan energiantarve on pienimmillään. Kuluttajatasolla se vaatii palvelua, jolla voidaan optimoida kiinteistöjen energiankulutusta. Käytännössä siis palvelu ohjaisi kuluttajan lämminvesivaraajan toimintaa tai valitsisi oikean hetken sähköauton lataamiselle, eli tekisi sähkönkulutuksesta fiksumpaa, kestävämpää ja kuluttajalle edullisempaa.
Lainsäädännöstä on tullut kehityksen jarru sen sijaan, että se tukisi uusien palvelujen pilotointia.
Mielestäni sähkönjakeluverkkoyhtiöt olisivat luonnollinen kanava ja jakelija tällaisten uusien palveluiden pilotointiin sekä palvelumallin rakentamiseen. Nykyisellään regulatiivinen kehikko on kuitenkin niin tiukka, että se ei kannusta tällaiseen kehitystyöhön. Lainsäädännöstä on tullut enemmänkin tämän kehityksen jarru sen sijaan, että se tukisi uusien palvelujen pilotointia.
Asenne hiilineutraaliustavoitteen täyttymiselle on rahoittajien, yritysten, organisaatioiden ja kuluttajien näkökulmasta sama – puhtaampi tulevaisuus on meistä itsestämme kiinni. Haastankin päätöksentekijät edesauttamaan asiaa, eli puhumaan enemmän siitä, mitä tämä energiamurros tarkoittaa ja mitä sen vaatimalla jakeluverkolla pitäisi mahdollistaa. Tällöin ollaan taas harppaus lähempänä yhteistä hiilineutraaliustavoitettamme!
