Kuntatalouden kipeät sopeutustarpeet – mistä kunnan kannattaa säästää?
Kuntien ja kaupunkien taloudellinen tilanne on muuttunut hyvinvointialueuudistuksen, koronatukien ja verohäntien poistumisen sekä yleisen kustannustason nousun myötä yhtäkkiä niin karuksi, että sopeutustarpeet ovat mittavia joka kunnassa. Tyypillisesti kuntien toimintakatteessa eli toiminnan tulojen ja menojen erotuksessa on sopeutustarvetta jopa 10–15 prosenttia.
Vastaus kysymykseen, mistä kunnat voivat lain mukaan säästää, löytyy kuntien lakisääteisistä ja vapaaehtoisista tehtävistä. Asia ei ole kuitenkaan yksioikoinen, vaan siihen liittyy kinkkisiä, muun muassa poliittisia kysymyksiä. Kuntien on syytä tarkastella säästöohjelmissaan myös palvelujensa vaikuttavuutta: kuinka käytettävissä olevilla veroeuroilla saa järjestettyä kuntalaisten tarpeisiin ja toiveisiin vastaavan palvelukokonaisuuden.
Kuntien lakisääteiset ja ei-lakisääteiset tehtävät
Kunnilla on paljon lakisääteisiä tehtäviä, jotka kunnan on lain mukaan hoidettava. Tämän lisäksi kunta voi vapaaehtoisesti ottaa hoitaakseen ei-lakisääteisiä tehtäviä, jotka usein parantavat kuntien vetovoimaa, houkuttelevuutta ja tuovat kilpailuetua. Poliitikot ovat tyypillisesti ensisijaisesti säästämässä näistä ei-lakisääteisistä tehtävistä ja hallinnosta silloin, kun vaikeita päätöksiä talouden sopeuttamisesta on tehtävä. Lakisääteisten ja ei-lakisääteisten tehtävien raja on kuitenkin yllättävän hämärä.
Mikä on sitten lopulta pakollista ja mikä ei?
Vastaus piilee nyansseissa. Esimerkiksi kuntien opetuksen järjestämiseen liittyen laki määrää yksiselitteisesti, että perusopetuksen järjestäminen on pakollista, samoin kuin tietyn opetustuntimäärän antaminen. Varhaiskasvatuksessa laki säätelee puolestaan esimerkiksi hoitajamitoitusta. Näitä tulee noudattaa riippumatta siitä järjestääkö kunta perusopetuksen ja varhaiskasvatuksen itse, vai ostaako se nämä ulkopuoliselta palveluntarjoajalta. Vapaaehtoista perusopetuksen järjestämisessä ja varhaiskasvatuksessa on puolestaan se, kuinka paljon siellä on esimerkiksi pedagogista johtamista tai avustavaa henkilöstöresurssia arjessa. Peruskoulun iltapäivätoimintakin on vapaaehtoista, mutta käytännössä jokainen kunta tällaista kuitenkin järjestää – osarahoittajana tässä toimii valtio valtionosuuksien kautta. Myös lukio-opetuksen järjestäminen on kunnille vapaaehtoista.
Mitä enemmän asiaa tutkii, sitä vähemmän poliitikoilla on säästöhaluja ei-lakisääteisistä tehtävistä. Kuntien hallintoon liittyvä säästöpotentiaali on niin ikään kehno: hallintoa on vuosien saatossa kiristetty monessa kunnassa jo hyvin tiukalle, ja sen osuus kunnan kokonaisbudjetista on hyvin pieni.
Uusi tapa tarkastella lakisääteisiä ja vapaaehtoisia tehtäviä
Valtion rooli palveluiden osarahoittajana tekee lakisääteisen ja ei-lakisääteisen toiminnan erottelusta haastavaa. Pohdimme kollegojeni kanssa, onko tämä pakollinen vs vapaaehtoinen riittävän selkeä jaottelu vai pitäisikö meidän mieluummin puhua siitä, miten valtio rahoittaa eri palveluja, ja mitkä ovat kunnan omien veronmaksajien ja maksutuottojen näkökulmasta kunnan vastuulla. Olemme tehneet aiheeseen liittyen laskelmia: miten valtio rahoittaa palveluita suhteessa pakollisuuteen tai vapaaehtoisuuteen, ja mihin kunta voi vaikuttaa käsissään olevan kokonaisuuden kautta.
Jaoimme kunnan tuottamat palvelut kolmenlaiseen kokonaisuuteen:
- Peruspalvelut, joihin saadaan peruspalvelujen valtionosuutta. Niiden määräytymisperusteet ovat kaikille kunnille lähtökohtaisesti samanlaiset. Tällaisia laskelmassamme ovat varhaiskasvatus, esiopetus, perusopetus, kirjastot sekä yleinen kulttuuritoimi.
- Palvelut, jotka ovat vapaaehtoisia, mutta joiden järjestämistä tuetaan osittain opetus- ja kulttuuritoimen valtionosuudella, kuten vapaan sivistystyön, taiteen perusopetuksen, liikunnan, nuorisotyön ja lukiokoulutuksen kokonaisuudet.
- Vapaarahoitteisten palvelujen kokonaisuus, joihin valtionosuutta ei saa, mutta jotka ovat joko kuntalaisten veroeuroilla tai maksutuotoilla pyöritettäviä kokonaisuuksia, kuten katujen ja teiden kunnossapito ja vesihuoltolaitos, elinkeinojen edistäminen, ja niin edelleen.
Laskelmiemme perusteella esimerkiksi opetus- ja kulttuuritoimen valtionosuudella osittain tuetut kokonaisuudetkaan eivät näytä olevan valtionohjauksen näkökulmasta järin pakollisia, jos valtion antamaa euromäärää pidetään mittarina sille, onko kyseessä pakollinen tai lakisääteinen tehtävä.
Koko maan tasolla valtio tukee esimerkiksi vapaan sivistystyön kokonaisuuksia valtionosuudella noin 100 miljoonaa euroa. Kunnat käyttävät näihin noin 210 miljoonaa euroa. Liikuntatoimesta taas kunnat vastaavat paljon suuremmilta osin itse.
Moni kunta on päätynyt säästämään esimerkiksi kulttuuri- ja liikuntapalveluista, jotka kuuluvat pitkälti vapaarahoitteisten palvelujen kokonaisuuteen. Urheiluhalli-investointeja lykätään, järjestöjen avustuksia leikataan, maksuttomat liikuntapalvelut ovat muuttuneet maksullisiksi tai maksuja on korotettu, tilavuokria peritään aiempaa enemmän ja kunnan ylläpitämiä suorituspaikkoja on vähennetty. Nämä ovat olleet kunnille kipeitä päätöksiä, kun on ollut pakko valita koulun tai esimerkiksi liikuntapaikkojen väliltä. Kunnat ovat joutuneet karsimaan niille tärkeistä vetovoimatekijöistä, kuten monitoimihalliprojekteista ja teattereista.
Samalla herää kysymys: onko oikein, että kuntien pitää merkittävästi vähentää kustannuksia palveluista? Vai tulisiko valtion tukea kuntia enemmän, jos ne toivovat kunnilta panostuksia esimerkiksi kulttuuriin ja liikuntaan?
Dataa vaikeiden päätösten tueksi
Veroeurojen vaikuttava käyttö vaatii kunnilta tässä taloustilanteessa kipeitä päätöksiä. Onkin suunnattava katse palveluiden vaikuttavuuteen: mikä palvelu tuo tässä tilanteessa kunnalle eniten vastinetta.
Palvelujen vaikuttavuuden mittaaminen on avainasemassa vaikeiden päätösten tukena. Päätökset koskettavat kuntalaisia, ja on valittava – tarkan harkinnan perusteella – mistä leikataan: palvelutarjonnasta, palvelujen tasosta vai palvelujen laadusta.
Päätöksenteossa on tärkeää saada tietää, miten vastaavan kokoiset kunnat toimivat ja järjestävät palvelujensa rahoituksen. Yksin vaikeita ratkaisuja ei kannata tehdä, vaan dataa ja sen perusteella tehtyä analyysiä kannattaa käyttää apuna, jotta osataan valita vaihtoehtojen välillä vähiten satuttava leikkauskohde.
Ota yhteyttä asiantuntijoihimme alta.
