Alueellinen eriytyminen ja eriarvoistuminen ymmärretään väärin – kolme näkökulmaa keskusteluun

Suomen kuntien sisäinen eriarvoistuminen on akuutti haaste. Julkinen keskustelu suurten kaupunkien yksittäisten kaupunginosien eriytymisestä on ollut vilkasta vaalien alla. On erittäin hyvä, että alueiden eriarvoistumisesta puhutaan. Tässä keskustelussa alueellista eriytymistä tarkastellaan lähinnä etnisen segregaation näkökulmasta, tulkiten ilmiön maahanmuuttoon liittyväksi ongelmaksi. Tämä on kuitenkin liian suppea ja yksinkertaistava näkökulma, sillä etninen segregaatio on vain yksi osa laajempaa eriarvoistumisen ilmiötä.

Väitän, että keskustelu alueiden eriytymisestä vain väestön etnisen taustan näkökulmasta on eriarvoistumisen vähentämisen näkökulmasta haitallista, koska se ohjaa meidät lähestymään alueiden eriytymistä väärästä näkökulmasta. Yksittäisen väestöryhmän keskittyminen tietylle alueelle on ongelma vasta kun tähän liittyy taloudellista ja sosiaalista huono-osaisuutta. Harvan mielestä ylempään keskiluokkaan kuuluvien lapsiperheiden keskittyminen uudelle pientaloalueelle on ongelma, joka täytyisi ratkaista. Vastaavasti, vieraskielisen väestön keskittyminen on ongelma vasta kun tähän liittyy tai kun tämä voimistaa huono-osaisuutta alueella.

Yksittäisen väestöryhmän keskittyminen tietylle alueelle on ongelma vasta kun tähän liittyy taloudellista ja sosiaalista huono-osaisuutta.

Alueellista eriytymistä ja eriarvoistumista tuskin kukaan tulee koskaan ratkaisemaan. Eriarvoistumista voidaan kuitenkin vähentää tai edes hidastaa. Tämä ei kuitenkaan onnistu, jos emme tunnista ongelmaa oikein. Nostan tässä tekstissä esille kolme näkökulmaa alueellisen eriarvoistumisen tarkastelusta. Alueellisella eriarvoistumisella viittaan tässä tekstissä ensisijaisesti yksittäisen kunnan sisäiseen eriarvoistumiseen, mutta en sulje pois myöskään laajemman alueen eriarvoistumiskehitystä huono-osaisuuden näkökulmasta.

Millä indikaattoreilla tarkastella alueellista eriarvoisuutta?

Alueellista eriarvoistumista tai eriytyneisyyttä ei voi mitata yhdellä muuttujalla. Vaikka asuinpaikkojen eriytymistä kahden ryhmän välillä voikin tarkastella esimerkiksi erilaisuusindeksin perusteella, tämä ei yksin kerro vielä alueellisesta eriarvoisuudesta. Huono-osaisuutta ei ole mielekästä tarkastella yhdellä mittarilla, sillä  tämä voi johtaa väärintulkintaan. Esimerkiksi eräässä Espoon kaupunginosassa asukkaiden tulot jäävät vain 38 prosenttiin kaupungin keskitasosta: hyvin huono-osainen alueko? Kyseinen alue on Otaniemi, jonka asukkaista lähes puolet on opiskelijoita: opiskelijoiden pienituloisuus tuskin on alueellisen eriarvoistumisen näkökulmasta suuri haaste. Yksittäinen muuttuja johtaa harhaan.

Huono-osaisuutta ei ole mielekästä tarkastella yhdellä mittarilla, sillä  tämä voi johtaa väärintulkintaan.

Moninainen ilmiö vaatiikin moninaisia mittareita. Kuva alueellisesta huono-osaisuudesta tarkentuukin, jos pienten tulojen lisäksi tarkastellaan väestön työmarkkinarakennetta, koulutusrakennetta, eri tuloluokkien kokoa, asuntokannan rakennetta ja kuntoa, hallintamuotoja jne. Ideaalitilanteessa tarkasteluun saataisiin myös tuen tarvetta, terveyttä, turvallisuutta ja osallisuutta kuvaavia muuttujia, mutta tämä voi kaupunginosatasolla osoittautua haastavaksi. Näiden muuttujien lisäksi esimerkiksi vieraskielisten osuus voi kertoa meille ilmiöstä lisää: linkittyykö huono-osaisuus juuri vieraskieliseen väestöön? Yksinään  vieraskielisten osuus ei kerro meille juuri mitään.

Huomio myös kehityksen suuntaan

Pelkkä moninaisten muuttujien tuoreimpien arvojen peilaaminen ei riitä. Alueellinen eriarvoistuminen ja eriytyminen on ajallinen prosessi ei vain yhden hetken tila. Ymmärrys siitä miten nykyiseen tilaan päädyttiin, on ilmiön tulkinnan ja ratkaisun kannalta hyvin tärkeää. Kehityksen suunta on myös avainasemassa: onko huono-osainen alue menossa parempaan vai huonompaan suuntaan. Huomiota tulisikin kiinnittää myös vielä suhteellisen hyvinvoiviin alueisiin, jotka ovat menossa kehittyneet muuta kuntaa heikommin.

Vielä hyvinvoivalla, mutta eriarvoistuvalla alueella eriyttävään kehitykseen on mahdollista puuttua huomattavasti helpommin (ja vähemmillä resursseilla) kuin jo voimakkaasti eriytyneellä alueella. Voimakkaasti eriytyneillä alueilla eriytymiskehityksen katkaisu on taas jo hyvin vaikeaa.

Myös tulevaa kehityksen suuntaa on hyvä arvioida esimerkiksi väestöennusteiden välityksellä. Vaikka tulevaisuus harvemmin vastaa menneisyyttä, monet demografiset muutostekijät ovat suhteellisen pysyviä. Näiden tekijöiden tunnistaminen mahdollistaa eriarvoistumiskehityksen ja tähän liittyvien riskien analysoinnin myös tulevaisuuden näkökulmasta. Tulevan väestönkasvun rakenne ja määrä voi jo itsessään ruokkia tai vähentää eriytyvää kehitystä: näiden riskien tunnistaminen ja torjuminen etukäteen on mielekkäämpää (ja halvempaa) kuin reaktiivinen toiminta. 

Ei vain suuret kaupungit – alueellinen konteksti

Miellämme alueellisen eriarvoistumisen usein vain suurten kaupunkien ilmiöksi. Jos kuitenkin tarkastelemme alueellista eriarvoistumista sosiaalisen ja taloudellisen huono-osaisuuden kasautumisen näkökulmasta pelkän etnisen segregaation sijaan, laajenee myös alueellinen perspektiivi. Esimerkiksi kaupunginosittainen eriarvoisuus ei ole vain Turun ja pääkaupunkiseudun haaste, vaan monissa keskisuurissa ja seutukaupungissa on jopa merkittävästi huono-osaisempia ja eriytyneempiä kaupunginosia.

Eriarvoistuminen kunnan sisällä korostuukin kasvukeskusten sijaan supistuvissa kaupungeissa, joissa huono-osaisiksi mielletyille alueille löytyy erityisen vähän uusia muuttajia ja houkutus muuttaa halvempien asumiskustannusten alueelle on selvästi vähäisempi kuin suurissa kaupungeissa. Maaseutumaisemmissa kunnissa ei välttämättä ole kovin suuria eroja pienen kunnan sisällä: eriarvoistuminen maaseudulla ilmeneekin ennemmin suhteessa laajempaan alueeseen tai kaupunkeihin. Eriarvoistuvan kehityksen luonne, vaikutukset ja logiikka ovat eri tyyppisillä alueilla erilaisia. Erilainen mekanismi vaatii ratkaisukseen erilaisia toimia.

Eriarvoistuminen kunnan sisällä korostuukin kasvukeskusten sijaan supistuvissa kaupungeissa, joissa huono-osaisiksi mielletyille alueille löytyy erityisen vähän uusia muuttajia ja houkutus muuttaa halvempien asumiskustannusten alueelle on selvästi vähäisempi kuin suurissa kaupungeissa.

Alueellinen konteksti on ylipäätään tärkeä, kun valitaan näkökulmia ja indikaattoreita, jolla tutkitaan eriarvoistumista. Korostuva huono-osaisuus alueilla, joissa maahanmuuttajataustaisten osuus on korostunut, on todellinen ja kasvava haaste osassa suuria kaupunkeja, mutta täysin epärelevantti näkökulma jo useimmissa keskisuurissa kaupungeissa. Näissä kaupungeissa eriarvoistuminen linkittyy esimerkiksi työttömyyteen, tuloihin ja terveyden haasteisiin. Vastaavasti useissa maaseutukunnissa ei ole monilla perinteisillä huono-osaisuuden mittareilla merkittäviä haasteita, mutta voiko esimerkiksi suuri epätasapaino nuorten miesten ja naisten osuudessa monissa maaseutukunnissa olla osa alueellista eriarvoistumista, joka voi aiheuttaa yksilötasolla vähintään sosiaalista huono-osaisuutta. Tämän eriytymisen mekanismi ei nimittäin poikkea muusta eriytymiskehityksestä.

Suomalaiseen yhteiskuntasopimukseen kuluu mielestäni vähintään jossain määrin eriarvoisuuden vähentäminen. Eriarvoistumisen hillitseminen ja paikoin vähentäminen onnistuu kuitenkin vain, jos tiedämme, millaisesta ilmiöstä puhumme. Tämän takia on tärkeää yrittää katsoa ilmiötä mahdollisimman monesta näkökulmasta, niin indikaattorien, ajanjaksojen kuin alueiden osalta.