Hyvinvointialueet eivät aloita samalta viivalta – eikä taivalkaan näytä helpolta
FCG teki Kauppalehdelle selvityksen tulevien hyvinvointialueiden elinvoimaisuudesta. Nykytietojen valossa taival ei tule olemaan helppo. Vaikka sosiaali- ja terveydenhuollon sekä pelastustoimen järjestämisvastuu siirretään hyvinvointialueiden vastuulle vuonna 2023, uudistus ei luo yhtäläisiä hartioita palveluiden turvaksi. Pienimmät hyvinvointialueet ovat mittaluokaltaan noin kymmenesosan kokoisia suurimpiin verrattuna.
Uhkana sietämättömät erot verotuksen tasossa
Hyvinvointialueiden taloudesta on oikeastaan vasta alustavia tietoja – niitä kun ei ole vielä perustettu, mutta näemme jo nyt ettei uudistus tule sujumaan vaikeuksitta. Erityisesti tilanteessa, jossa käyttöön otettaisiin maakunnallinen vero, todellinen riski on, että alueiden eriytymiskehitys veronmaksajan näkökulmasta vain kiihtyy. Vaikeuskerrointa lisää kasvava palveluntarve ja sen rahoittaminen. Palveluiden lisääntynyt käyttö kasvattaa tietenkin tarvetta rahoitukselle. VM:n laskelmien mukaan tarvitsemme jopa 6,4 miljardia euroa lisää vuoteen 2030 mennessä rahoittaaksemme hyvinvointialueiden pyörittämisen.
Tällä hetkellä helsinkiläinen maksaa kunnallisveroa 18 prosenttia ja mikkeliläinen 22 prosenttia. Erot elinvoimaltaan vahvojen ja heikkojen kuntien veroprosenttien välillä ovat korkeimmillaan 6,5 prosenttiyksikköä.
FCG:n tekemän selvityksen perusteella kuntien rinnalla toimivien hyvinvointialueiden eriytymiskehitys on hyvin samankaltainen, mikäli ne rahoittaisivat itse palvelunsa maakuntaverolla. Muutospaine esimerkiksi Kainuussa vuosikymmenen loppuun mennessä olisi noin neljä prosenttiyksikköä kun Helsinki ja Pirkanmaa selviäisivät puolet vähemmällä.
Kun tähän mahdolliseen kehitykseen yhdistetään jo voimakkaasti erilaiset kunnallisveroprosentit, on palkansaajan asema hyvin erilainen eri puolilla Suomea. Asetelma heijastuu myös varallisuuseroihin.
Mitä tämä sitten tarkoittaa kunnille?
Pelkona on, että ajaudumme tilanteeseen, jossa kunnat ja hyvinvointialueet kilpailevat keskenään niukoista resursseista. Pahimmillaan valtio saattaa päätyä leikkaamaan kuntien rahoituksesta turvatakseen hyvinvointialueiden rahoituksen eikä hyvinvointialueilla ainakaan tässä ensimmäisessä versiossa ole selkeää insentiiviä säästää rahaa.
Jotta verotukseen liittyvä paine saadaan purettua, meidän on tehostettava kuntien ja hyvinvointialueiden toimintaa. Kuntien on ennakkoluulottomasti uudistettava toimintaansa, muun muassa katsottava nykyistä enemmän kuntarajojen yli ja tuotettava palveluita yhdessä naapurien kanssa. FCG on jo 70 vuoden ajan tukenut kuntia vastaamaan kulloinkin ajankohtaisiin haasteisiin – viime aikoina meitä ovat työllistäneet erityisesti kestävän elinympäristön rakentamiseen sekä kuntien palvelutuotantoon liittyvät projektit, joissa usein pyritään ratkomaan samaan aikaan niin tämän päivän kuin huomisen haasteita.
Nyt kuntien on korkea aika tarkastella omia valmiuksiaan toimia muuttuvassa maailmassa, sillä tulevina vuosina tarve varmistaa yhteistyön toimivuus yli organisaatiorajojen. Yksi väistämättä edessä olevista keskusteluista on myös se, mitä kaikkia tehtäviä kuntien kannattaa hoitaa ja millainen julkisen sektorin työnjako meillä pitkällä aikavälillä on, mikäli kuntarakenne pysyy nykyisenkaltaisena.
Ensi keväänä meillä on ensimmäistä kertaa vaaleilla valittua aidosti maakuntatasoista päätöksentekoa. Se tarkoittaa sitä, että sosiaali- ja terveydenhuoltoon liittyviä asioita, kuten palveluverkostoa, tullaan tarkastelemaan kuntarajoista riippumatta.
Uudistus tulee mitä todennäköisimmin keskittämään palveluita tällä vuosikymmenellä voimakkaasti, mikä tarkoittaa välimatkojen kasvua tai esimerkiksi liikkuvia palveluita. Palveluverkon keskittäminen johtanee myös naisvaltaisten sosiaali- ja terveydenhuollon työpaikkojen siirtymisen maakuntakeskuksiin. Tällä on oma kielteinen merkityksensä kuntien elinvoimaisuuteen.
Lopulta kasvavat julkiset palvelut valuvat veronmaksajien rahoitettaviksi. Uskommekin, että tulevaisuudessa paine tehdä merkittäviä uudistuksia julkisella sektorilla kasvaa.
